Rannikkopuolustus 100 vuotta -juhlakirja julkistettiin Suomenlinnassa
Keväällä 2014 teki Rannikkoupseeriyhdistyksen hallitus päätöksen juhlakirjan julkaisemisesta vuonna 2018, kun sekä Puolustusvoimat että siinä ohella myös Suomen rannikkopuolustus täyttävät 100 vuotta. Päätettiin, että kirja tulisi ulos Lippurykmentin perinnepäivänä 12.5.2018.
Yhdistys oli julkaisut edellisen historiakirjasarjansa 1990-luvun puolivälin jälkeen, joten vuoden 1997 selonteko ja sen jälkeen tapahtuneet myllerrykset aselajin rakenteissa olivat vielä kuvaamatta. Työhön nimettiin kirjoittajaryhmä, jota johtamaan asettui yhdistyksen puheenjohtaja ja kirjoittajiksi valikoitui lähinnä entisiä rannikkotykistön joukko-osastojen komentajia. Kuvatoimittajaksi valittiin itseoikeutetusti Ove Enqvist.
Työ aloitettiin hahmottamalla kirjan karkea sisältö, sivumäärä, koko ja tuotantotapa. Päätettiin, että laaditaan kirjasta kiinteähintainen sopimus valittavan kustannustoimittajan kanssa niin, että yhdistykselle jää 400 kirjaa jaettavaksi jäsenilleen ja sidosryhmilleen. Kirjan myynnistä vastaa kustantaja. Näin tehtiinkin ja kustannustoimittajaksi valikoitui AtlasArt. Matkan varrella kasvatettiin sivukokoa noin kolmanneksella kuvien saamiseksi paremmin esille.
Päätoimittajan näkökulma
Otin vastaan Rannikkoupseeriyhdistyksen puheenjohtajan tehtävät vuosikokouksessa 2016, ja samalla juhlakirjan päätoimittajuuden. Kirjoitusvastuut oli jaettu siten, että prikaatinkenraali Asko Kilpinen kirjoittaa osan, joka keskittyy rannikkotykistön syntyyn, merkitykseen ja siihen, miten 2000-luvulle tultaessa rannikkotykistöä oli rakennettu.
Kirjan loppuun haluttiin Merivoimien johdon näkemys rannikkopuolustuksen tulevaisuudesta. Kullekin joukko-osastolle oli nimetty yhdestä kolmeen kirjoittajaa. Rannikkotykistökoulun katsottiin ansaitsevan oman lukunsa. Kommodori Stig Grönberg oli jo kirjoittanut Hangon Rannikkopatteriston osuuden, mutta muut
osuudet olivat joko alkutekijöissään tai aloittamatta.
Nopeasti selvisi myös, että vuoden 1997 selonteko ja sen jälkeinen aselajin alasajo ansaitsevat kokonaan omat lukunsa yhtenäisen tarinan aikaansaamiseksi. Rannikkotykistöaselajin voimakas supistaminen ja siirtyminen Maavoimista Merivoimiin olivat aikanaan – ja ovat usein vielä tänä päivänäkin – vilkkaan ja kiihkeänkin debatin kohteena. Esityksestäni kirjoittajaryhmä yhtyi ajatukseen, että kirjassa voidaan ja suorastaan pitääkin pohtia näitä aselajin kannalta keskeisiä tapahtumia ja niiden taustoja. Päädyimmekin siihen, että ei pyritä kirjoittamaan puhdasoppista historiikkia, vaan rakennetaan aikalaiskirjoituksia, pieniä kainalotarinoita ja syvällisiäkin pohdintoja sisältävä juhlakirja. Toki kirja silti sisältää merkittävän määrän dokumentoitua rannikkotykistön ja sen joukko-osastojen historiaa. Aselajin lakkauttaminen, linnakkeista luopuminen ja tykkikaluston poistaminen käytöstä jakavat edelleen mielipiteitä siinä missä Maavoimista Merivoimiin siirtyminenkin. On selvää, että vanhasta ei pidä kynsin hampain pitää kiinni ja dramaattisiakin luopumisia on kyettävä tekemään uusien suorituskykyjen tieltä. Tykkiä ei pidä aina automaattisesti korvata tykillä. Oleellista on, että uudet suorituskyvyt tuottavat uudessa toimintaympäristössä riittävän torjuntakyvyn kustannustehokkaasti – tuotetaan se kyky sitten maalta, mereltä tai ilmasta. Silti, kuten asevelvollisuuden säilyttäminen on meille osoittanut, Suomen ratkaisujen ei aina pidä noudatella ympäristön muotivirtauksia. Kirjassa pääsin päätoimittajana pohtimaan ratkaisujen perusteita rannikkotykistön ja laajemmin rannikkopuolustuksen näkökulmasta. Yhtä oikeata totuutta ei suorituskykyjä vertailtaessa ole olemassa. Suorituskykyjen kokonaisuus on Puolustusvoimissa muuttunut ja kehittyy jatkuvasti edelleen. Kuitenkin, rannikkotykistön alasajosta aiheutunut tulivoiman ja torjuntakyvyn lasku vaikuttaa nykyisessä uhkaympäristössä alimitoitetulta. Kun 2000-luvulle tultaessa oli kiinteitä ja liikkuvia rannikkotykkejä noin 350, on niistä nykyään jäljellä alle kymmenesosa ja näidenkin tykkien lähtölaskenta on alkanut. Sodan ajan henkilöstövahvuuksien laskua ei kirjassa yksityiskohtaisesti kuvata, mutta lasku on ollut dramaattinen. Paljon ei olla väärässä, jos väitetään 2000-luvun taitteen Kotkan Rannikkoalueen SA-vahvuuden olleen suurempi kuin koko Merivoimien vahvuus on nykymuodossaan. Vahvuuksien supistaminen kohdistui pienessä puolustushaarassa erityisesti rannikkojoukkoihin. Rannikkojoukkojen uusiutuneen venekaluston myötä liikkuvuus on luonnollisesti ajan myötä parantunut. Rannikkotykkimiehille liikkuvuutta tosin edustivat ohjuskaluston lisäksi erityisesti moottoroidut rannikkotykistöpatteristot. Kymmenen 18-tykkistä ja yksi 12-tykkinen patteristo edustivat suorituskykyä, jolla oli luotavissa tulenkäytön painopiste niin mereltä kuin maaltakin kohdistuvaa uhkaa vastaan. Järjestelmää oli monin eri tavoin päivitetty vastaamaan nykyajan vaatimuksia. Kenttätykistön tapaan eläteltiin toiveita saada osa vedettävästä tykistöstä korvattua liikkuvuudeltaan tyystin eri tasolla olevilla panssarihaupitseilla. Tuolloin liian kalliiksi osoittautunut hanke kuitenkin kuopattiin niin Maa- kuin Merivoimissakin. Rannikkotykkiväen suureksi yllätykseksi Merivoimissa päätettiin lakkauttaa moottoroidun rannikkotykistön varusmieskoulutus jo vuonna 2004 – vain hetkeä sen jälkeen, kun koulutus oli saatu Uudenmaan prikaatissa nostettua ylös ja patteristojen keskeiset varustamishankkeet oli saatettu loppuun. Varusmieskoulutuksen lopettaminen ja suorituskyvyn säilyttäminen kertausharjoituksin on päätöksentekijältä vain vastuun pakoilua, henkilökunnan osaaminen katoaa aina saman tien. Osa patteristoista säilytettiin perustamistehtävä luetteloissa aina vuoteen 2016 saakka. Viimeinen patteriston kertausharjoitus kyettiin kuitenkin toteuttamaan vuonna 2005, noin vuosi varusmiesten koulutuksen lopettamisen jälkeen – ja sekin vielä asiansa osaavia kouluttajia epätoivoisesti ympäri valtakuntaa haalimalla. Jossakin määrin melankoliselta sävyltä ei juhlakirjassa voitu mitenkään välttyä, kun kaikki rannikkotykkiväen identiteetin kulmakivet – oma aselaji tunnuksineen, omat joukko-osastot, kokonainen kyläyhteisöjen elämäntapa rannikkolinnakkeilla ja pääosin myös rannikkotykistöjärjestelmä eri osa-alueineen – ovat historiaa. Surutyön saattaminen loppuun edellyttää tehtyjen ratkaisujen ymmärtämistä. Uskon, että tämänkin kirjan pohdinnat auttavat ymmärtämään ainakin vuoden 1997 selontekoon vallinneessa toimintaympäristössä tehtyjä linjauksia. Myöhemmin tehtyjä ratkaisuja varjostavat kuitenkin auttamatta pienen puolustushaaran rajoitetut mahdollisuudet rakentaa suorituskykyä sekä laivasto- että rannikkojoukoille. Rannikkotykistöupseerina ja juhlakirjan päätoimittajana tarkastelen tapahtumia punamustien lasien läpi. Jos joutuisin tekemään päätöksiä Merivoimien komentajan saappaissa, pyrkisin silti todennäköisesti ensisijaisesti huolehtimaan siitä, että Merivoimat säilyy tulevaisuudessakin osana puolustusjärjestelmää. Maa- ja Merivoimien sauma-alueella vaikuttaviin rannikkojoukkoihin panostaminen ei puolustushaaran tulevaisuutta turvaa. Aluksien suorituskyvyllä on alueellisen koskemattomuuden valvonnan, torjuntavalmiuden, merimiinoittamisen, miinanraivauksen, pintatorjunnan, ilmatorjunnan, sukellusveneentorjunnan, kansainvälisen yhteistyön ja monen muun merkittävän tehtävän näkökulmasta oma keskeinen itseisarvonsa. Tämän kokonaisuuden säilyttäminen edellyttää merkittävää panostamista noin 20 vuoden välein kaluston modernisointiin. Riippumatta siitä, miten rannikkopuolustus on organisaatioon sijoitettu, on rannikkopuolustuskin puolustusvoimainen murhe. Myös Maavoimia kiinnostaa merellisen sivustansa suojaaminen. Jäänkin mielenkiinnolla seuraamaan miten kenttätykistön hiljattain Koreasta hankkimat K-9 (”Moukari”) panssarihaupitsiyksiköt saadaan harjoittelemaan myös meriammuntoja.
Julkistamistilaisuus Suomenlinnan upseerikerholla 11.5.2018
Kirja päätettiin julkistaa päivää ennen Suomen lipun 100-vuotisjuhlaa siksi, että se olisi juhlassa jaettavissa. Tilaisuuteen oli kaikille avoin ja paikalle saa puikin reilut 60 asiasta kiinnostunutta. Tilaisuudessa kirjan sai myös ostaa kustantajalta. Rannikkoupseeriyhdistyksen paikalla olevat jäsenet saivat lunastaa oman kirjansa ennen tilaisuuden alkua. Ennen tilaisuutta olimme myös kokoontuneet yhteen pääosalla laajasta kirjoittajajoukosta kerholle onnittelemaan toisiamme näyttävästä lopputuloksesta. Näyttävyydestä kiitos AtlasArtin taittajalle ja Ovelle kuvakokonaisuuden koordinoinnista. Kustantajan edustaja Risto Pekkanen käytti lyhyen aluksi puheenvuoron kustantajan näkökulmasta. Paikalla oli kustantajalta myös Timo Tarkka, joka on laatinut kirjaan joukko-osastojen teemakartat. Itse käytin tilaisuutta hyväkseni kirjan toimittamisen ja erityisesti sen sisällön esittelemiseksi paikalle saapuneelle yleisölle, johon myös Merivoimien johtoryhmä vara-amiraali Veijo Taipaluksen johdolla kunnioitti läsnäolollaan. Ainakin itselleni projekti saattoi surutyön omalla tavallaan päätepisteeseen. Toivottavasti hienosti joukko-osastojen entisten komentajien ja muiden aikalaisten dokumentoimat joukko-osastojen kohtaloiden kuvaukset ja tarinat tekevät saman tempun muulle rannikkotykkiväelle. Tästä on hyvä jatkaa sekä aselajin ja sen linnakkeiston arvokkaan historian esiin nostamisella että virassa jatkavien osalta rannikkopuolustuksen tulivoiman kehittämisellä. Lämmin kiitos erinomaiselle kirjoittajakunnalle aktiivisesta yhteisestä ponnistelusta ja mielenkiintoisista pohdiskeluhetkistä teeman ympärillä!
Auvo Viita-aho (kirjoitus RP-lehdessä 3/2018)
